Minua on vaivannut huono onni Ravintola Koloon pääsemisen suhteen. Paikasta kuultu palaute on ollut tosi positiivista, ja ainakin kolmisen kertaa olen koittanut saada pöytää viikkojen päähän varausajankohdasta, mutta ei. Tällä kertaa haluttiin syömään tiistai-iltana ja olin tosi aikaisin liikkeellä, joten hyvin kävi. Itse asiassa jopa niin hyvin että olimme alkuillasta pitkään ainoat asiakkaat, parhaassa ikkunapöydässä. Suosittelen siis alkuiltaa arkena! :)

Kolohan on kodikas ja välitön paikka, jossa nuorekas tarjoilija kirmaa lenkkareissa ja keittiön äänet kajahtelevat salin puolelle. Kuten samalla kadulla seuraavassa korttelissa Murussa, täälläkin palvellessa otetaan rohkeasti kontaktia ja jutellaan spontaanisti asiakkaan kanssa. Pöytäliinoja ei ole, ja kaikki muukin kertoo osaltaan, että pönötys pois. Salin sisustus on värikäs ja kiinnostava. Nurkassa aikaa mittaa peltipurkista tehty kello, jossa punnuksena heiluu mikäs muu kuin vispilä. Itse kyllä tykkään kovasti siitä, että keskitytään pääasiaan eli laadukkaaseen ruokaan, eikä viritellä sen ympärille turhaa mystistä jäykkyyttä. Toki voi olla ihmisiä tai tilanteita, joissa halutaan kovinkin muodollista otetta ja ympäristöä, mutta etenkin Suomessa ollaan silloin äkkiä ylemmyydentuntoisen ja kolean palvelun armoilla. Kolossa rentoutui nopeasti.

Asiakas saa päättää ruokalajien määrän (3, 4 tai 6) ja jakaa nämä kappalemäärät täysin vapaasti alku-, pää- ja jälkiruokien sekä juustojen kesken. Päädyimme seuralaisen kanssa neljään ruokalajiin, joissa itse painotin alkuruokia ja kumppani jälkiruokia. Itse olisin kaikista mieluiten ottanut viisi ruokalajia, joista kaksi olisi ollut alkuruokia, yksi pääruoka, välijuustot ja jälkiruoka, mutta jostain syystä juuri tämä optio puuttui :) Valitsimme ruokiin myös viinipaketin, joka oli mielestäni hyvin kohtuuhintainen. Usein viinien hinta ylittää Helsingissä ruoan, eikä toisin päin.

Jo ensimmäisen keittiön tervehdyksen saapuessa havaitsimme, että nyt ei ole käytössä ihan perus-Arabiaa. Kolon yksi omistaja harrastaa antiikkiesineitä, ja monet astiat olivat upeita uniikkeja antiikkiyksilöitä. Mitä ihanuuksia! Kultareunaisista kupposista tarjoiltiin alkuun amusena napakan täyteläinen parsakeitto, jossa arvioimme olevan enemmän parsan makua kuin parsassa itsessään :)

Olimme molemmat valinneet alkuun paahdettuja puna- ja keltajuuria sekä serranokinkkua. Punasävyisessä annoksessa oli myös vadelmaista kastiketta ja paahdettuja hasselpähkinöitä. Rapea ja suolainen kinkku oli tämän annoksen helmi! Sen kanssa tarjoiltiin espanjalaista Bodegas Pinordin Clos Del Mas 15 Merlotia vuodelta 2008, jonka punamarjaiset aromit sopivat mainiosti hapokkaiden punajuurten kanssa.

Itse sain seuraavaksi upean vihreää parsarisottoa. Yksi hauska makuvivahde risotossa oli tilli. Ei se kaikkein ilmeisin parsan kaveri ainakaan omassa keittiössäni… Risoton kypsyys oli täydellinen, ei yhtään rasahteleva, mutta tarjosi kuitenkin kunnollisen puruvastuksen. Parsan kanssa siemailin alcaselaista Domaine Pfisterin Pinot Blancia vuodelta 2011, jonka tuoksussa oli hauskasti selkeä parsan vivahde. Viini oli hedelmäinen, sitruksinen ja pirteän hapokas, kuten parsarisoton kanssa hyvin sopiikin.

Ruoat tulivat pöytään juuri siten kuin oli tilattu – jos oli tilannut kaksi alkuruokaa siinä kuin seuralainen yhden, niin toisella puolella pöytää pidettiin sitten ihan rehellistä taukoa syömisestä ja odoteltiin. Mikäs siinä, näinhän se oli valittukin. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä toiselle olisi maistunut sillä aikaa vaikkapa seuraavan ruokalajin viini tai palanen tuoretta leipää sillä aikaa, kun itse söin?

Ennen pääruokaa suut raikastettiin silkkisellä punaherukkaisella välisorbetilla, joka tarjottiin jälleen pienestä antiikkikupposesta pienellä vanhalla lusikalla.

Pääruoaksi seuralainen otti paahdettua ankanrintaa. Annos oli värikäs ja keväinen, ankka kauniin punertava. Hiukan seuralaista mietitytti tämän annoksen lukuitsen komponenttien yhteensopivuus. Erityisesti lisukkeena ollut pasta jäi hieman kysymysmerkiksi. Kylkeen tarjottiin mustaherukkainen, vahvan tanniininen ja tammitettu Quinta do Pégon Douro Dop Grande Reserva 2010 Portugalista.

Itse sain pääruoaksi paistettua kuhaa, joka oli uskomattoman mehukasta. En tiedä, käytetäänkö Kolossa sous videa vai muita valmistustaikoja, mutta mehevyys oli huippua! Lisäkkeenä söin tämän kevään ensimmäiset uudet perunat sitruunassa pyöräytettyinä, sekä pieniä makeita tomaatteja. Ei mitään maailman hifeintä, mutta niin hyvää ja raikasta! Viiniksi passasi mainiosti tasapainoisen hapokas ja hieman päärynäinen St. Michael Eppanin Alto Adige Pinot Grigio 2012 Italiasta.

Pääruoan jälkeen oli seuralaisen juustojen vuoro. Taisin näyttää snadisti kateelliselta, sillä tarjoilija ehdotti, että toisi minullekin veitsen ja haarukan, jos saan luvan hiukan nipistää juuston kulmasta. Onneksi pöydän toisella puolella oltiin hövelillä tuulella :) Juustolautanen oli yhdelle aika sopivan kokoinen neljän juuston setti, jossa oli suomalaista Vilho–juustoa Mouhijärveltä, sveitsiläistä Gruyèreä, ranskalaista Morbier-tuhkaraitajuustoa ja Stiltonia Briteistä. Tuttuja ja hyviksi havaittuja kaikki, paitsi Vilhoa maistelimme ekaa kertaa. Ehkä jokin täysin yllättävä poimintakin olisi mahtunut tähän joukkoon?

Juustojen kanssa seuralainen siemaili mainiota Porto Conde de Monsul Tawnya, joka oli portviiniksi kivan raikas ja ryhdikäs tuntuvien happojensa ansiosta. Ei pelkoa tunkkaisesta rusinaisuudesta!

Jälkiruoka on dinnerin finaali, ja mieliin painuvana sen pitäisi aina olla tarpeeksi vaikuttava. Onnistuneen menun päätöksen täytyy olla tarpeeksi täyteläinen ja viedä pois makeanhimot mutinoitta. Tämä on minun mielipiteeni, ja yllättävän usein olen kelpo ilotulitusten päätteeksi saanut eteeni mitäänsanomattoman sorbetin, aamupalamaisia marja-murohässäköitä tai muuten vaan liian väsähtäneitä tylsyyksiä. Se on anteeksiantamatonta! :D

Kolon listalla viimeisenä luki vain yksi sana, “jälkiruoka”, joten vähän jännitti, miten vierailumme tuleekaan päättymään. Eteen tuotiin ensin kaunis kristallilasi, ja siihen saatiin huumaavan tuoksuista kultaista jääviiniä, tai tässä tapauksessa heights winea Israelista Golan Heightsin kukkuloilta. Yarden Galilee Heights wine on tehty kokonaan Gewurztraminerista, ja maku oli hedelmäisen aromikas, ananaksinen ja aprikoosinen. Makeuden vastapainona viini oli onneksi myös ryhdikkään hapokas. Aivan ihana, pitkä maku.

Jälkiruoka saapui harmaalla laatalla, kauniin kesäiseksi koristeltuna. Pääroolissa juustokakkua, vierellä appelsiinijäätelöä, paahdettuja manteleita ja sabayon-kastiketta. Lisäksi tuoreita marjoja ja kirpeää mustaherukka(?)kastiketta. Tämä kombo oli kuulkaa ihan uskomaton. Juustokakku oli supertäyteläistä, ja appelsiini sopi siihen sekä rapeisiin paahdettuihin manteleihin täydellisesti. Sabayon toi täydellisen pehmeän makeuden kaiken ympärille, ja marjat raikastivat tarvittaessa. Täydellistä, parasta, toistelimme. Tähän mennessä Helsingin paras jälkiruoka on osaltani nyt syöty Kolossa! :)

Kaikenkaikkiaan Kolo tuntui mutkattomalta ja turhista rajoitteista vapaalta ravintolalta, jossa ilotulitus löytyy itse ruoasta, kauniilta lautasilta tarjoiltuna. Tykkäsimme kovasti ikkunapöydästämme, josta pääsi osaksi Fredan vilinää. Ja totta kai aluksi ainoina asiakkaina saimme nauttia napakasti rullaavasta palvelusta, joka oli koko illan hyvin iloista ja juttelevaa. Tarjoilijalla oli hyvä tatsi – ja kuulo, sillä hän reagoi heti, kun antiikkihaarukkani kilahti kerran vahingossa lattialle. Uusi tuli alta aikayksikön. Kyselimme itse paljon ruuista ja myös meidän mielipiteistämme oltiin kiinnostuneita. Tosi hyvä fiilis jäi! Tullaan pian uudestaan, etenkin kun menukin vaihtuu suhteellisen usein …paitsi se jälkkäri saisi kyllä pysyä ihan samana ;)